Muutama viikko taaksepäin koitti kuopuksen hartaasti odottama hetki, kun hammasrivistössä alkoi tapahtua. Ensimmäinen alaetuhammas heilui. Tunnemyrsky oli valtaisa – jännitystä, riemua, pelkoa, ylpeyttä, kaikki samassa kattauksessa. Joka toinen lause alkoi sanoin: ”Ajattelepa, jos mun hammas irtoaakin…”

Pysähdyin miettimään asiaa, sillä huomasin pian uuvahtavani lapsen riemun ja jännityksen äärellä. Itsehän olen kokenut saman ensihampaan irtoamisen tuoman jännityksen ja riemun jo monta kertaa elämäni aikana.

Oman ensimmäisen alaetuhampaan irtoamiseen liittyy paljon muistoja. Mummin olkkarin lattialla siskonpedissä, kukkalakanoihin kietoutuneena, jo edesmennyt kummitätini nitkutteli hampaani irti. Kädessä komeili side koiranpureman jäljiltä. Sain mummin marjamehua niistä hienoista korkeista kokislaseista, ja pilli mahtui juuri sopivasti hammasrakoon. Muistona on kuva hampaattomasta irvistyksestä valokuva-albumissa.

Seuraava, lähes yhtä jännittävä hetki koitti silloin, kun oman esikoisen ensimmäinen hammas alkoi heilua ja lopulta irtosi. Sitä ihmeteltiin yhdessä, ja ilouutisia hehkutettiin perheen wappiryhmässä sekä jokaisessa mahdollisessa somekanavassa. Keskimmäisen lapsen hampaan heilumiseen ja irtoamiseen liittyi jo huomattavasti vähemmän tunnelatausta. Ja nyt kolmannen lapsen kohdalla asia tuntuu suorastaan arkipäiväiseltä.

Saman ilmiön parissa olen usein havahtunut myös lasten kanssa työskennellessäni. Itselle jo arkipäiväistyneet tilanteet ovat heidän elämänsä ensimmäisiä irtoavia hampaita. Minulle on täysin itsestään selvää, että sekä suomen kielessä että englannin kielessä voidaan puhua verbeistä. Ja molemmissa yhteyksissä puhutaan silloin teonsanoista. Mutta kolmasluokkalaiseni kohtasivat asian tänä talvena ensimmäistä kertaa ikinä. He ihmettelivät asiaa innoissaan ja tunsin valtavan myötäinnon heräävän heidän imussaan. Pohdittiin, tutkittiin ja ihmeteltiin aihetta monta päivää. Huomasin kuitenkin, että minä olin ensimmäinen, joka väsähti aiheen parissa. Minä aikuisena koin, että kaipaan jo vaihtelua ja muutosta, aihehan on jo niin nähty.

Huolestuin. Haluan kasvattajana ja opettajana pystyä ylläpitämään uuden oppimisen riemua ja jännitystä. En missään nimessä halua arkipäiväistyä ja kyynistyä irtoavien hampaiden tai verbien äärellä. Kysymykseni itselleni kuuluukin, miten ylläpitää uteliaisuutta myös arkipäiväistyvien asioiden parissa? Miten reagoida lasten oppimiseen niin, että kunnioitan aidosti heidän ensikohtaamisiaan elämän erilaisten ilmiöiden kanssa?

Vastaukseksi tarjoan uteliaisuutta sekä rohkeutta heittäytyä itsekin oppijan rooliin. Näin mahdollistan itselleni tilanteita, jollaisia en ole elämässäni aiemmin kohdannut. Uskon, että muistijälki siitä huumaavasta, mielen ja ajatukset täyttävästä uuden oppimisen tunteesta kantaa lopulta myös arjen keskellä. Siispä tässä teille elämäni ensimmäinen kolumnikirjoitus.

Anne Huopainen

Kirjoittaja on opettaja, äiti ja utelias ihmettelijä

Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.