Muutama viikko taaksepäin koitti kuopuksen hartaasti odottama hetki, kun hammasrivistössä alkoi tapahtua. Ensimmäinen alaetuhammas heilui. Tunnemyrsky oli valtaisa – jännitystä, riemua, pelkoa, ylpeyttä, kaikki samassa kattauksessa. Joka toinen lause alkoi sanoin: ”Ajattelepa, jos mun hammas irtoaakin…” Pysähdyin miettimään asiaa, sillä huomasin pian uuvahtavani lapsen riemun ja jännityksen äärellä. Itsehän olen kokenut saman ensihampaan irtoamisen tuoman jännityksen ja riemun jo monta kertaa elämäni aikana. Oman ensimmäisen alaetuhampaan irtoamiseen liittyy paljon muistoja. Mummin olkkarin lattialla siskonpedissä, kukkalakanoihin kietoutuneena, jo edesmennyt kummitätini nitkutteli hampaani irti. Kädessä komeili side koiranpureman jäljiltä. Sain mummin marjamehua niistä hienoista korkeista kokislaseista, ja pilli mahtui juuri sopivasti hammasrakoon. Muistona on kuva hampaattomasta irvistyksestä valokuva-albumissa. Seuraava, lähes yhtä jännittävä hetki koitti silloin, kun oman es
Tekstit
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Aika ja arvostus. Siihen kiteytyy ensimmäiset ajatukseni Harvardissa vietetyn viikon opeista. Antamalla aikaa osoitamme arvostusta. Niinpä olisikin hyvä aika ajoin pysähtyä pohtimaan, mihin oman aikansa käyttää. Tukeeko ajankäyttö omaa arvopohjaa vai sotiiko se sitä vastaan? Voiko turhautuminen esimerkiksi työelämässä johtua siitä, että ajankäyttö ja arvoperusta eivät kohtaa? Kuluuko iso osa ajasta monenlaisen ”sälän” hoitamiseen ja tärkeäksi koettujen asioiden hoitamiseen ei vain löydy tarpeeksi aikaa? Omasta mielestäni arvopohjakeskustelua tulisi käydä avoimesti ja säännöllisin väliajoin. Niin itse itsensä kanssa kuin niiden yhteisöjen kesken, joissa on osana. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joita kohden kurotella. Tarjonta on käytännössä loputonta. Mutta mitkä ovat ne ydinarvot, joita kohti vaikkapa työyhteisönä olemme tällä hetkellä matkalla ja joihin panostamme aikamme? Minkälaisia valintoja meidän pitää tehdä, jotta ajankäyttö tukee arvojamme? Mistä voimme luopua, jotta
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Olen viime aikoina pohtinut paljon elinikäisen oppimisen ajatusta. Puhun siitä itse paljon ja olen aina vannonut sen nimeen. Mutta. (Kaikki ennen mutta -sanaa on bullshittiä, sanoi joku viisas ihminen joskus.) Mitä se sitten pohjimmiltaan tarkoittaa? Sitäkö, että kouluttaa itseään koko ajan enemmän? Hankkii uuden ammatin tai pätevöityy uudelleen? Vai sitä, että on avoin ja utelias maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja haluaa ymmärtää sitä ja itseään aina vain paremmin? Elinikäisen oppimisen puolesta puhutaan paljon nykyään joka puolella. Maailma muuttuu ja meidän on pysyttävä muutoksen mukana. Ihmisiltä odotetaan valmiutta kehittyä ja muuttua jatkuvasti. Itse olen päätynyt ajatuksissani siihen, että voidakseen oikeasti oppia ja kehittyä vielä aikuisenakin, täytyy ensin ymmärtää ja hyväksyä olevansa keskeneräinen. Lapsilta keskeneräisyys hyväksytään, heillä on lupa harjoitella ja tehdä virheitä. Heidän oppimiseensa panostetaan, heitä ohjataan ja opastetaan lempeästi eteenpäin. He sa
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
”We do not generally hear other people’s thinking, just the result of their thinking – an idea, an opinion, a plan. The messiness of ”what if”, ”on the other hand”, ”but I worry that”, or even just ”my gut says” all happens on the other end of the line. What the person says to us may sometimes sound like the whole story, but it is only half or much less than half of the internal conversation. ” -David Perkins Lainaus on kulkenut mukanani muistikirjassani kuluneen reilun vuoden ajan ja olen pitkään pohtinut, miten voisin jakaa ajatuksen muillekin, mitä oikeastaan voisin edes sanoa, sillä siinä on mielestäni sanottu jo kaikki. Istuessani psykologin luona viime viikolla, löysin ajatuksen alun sille, miksi kyseinen pätkä on itselleni niin kovin merkityksellinen. Perhepäivähoitajani kutsui minua 4-vuotiaana puhekoneeksi. Veljeni ovat vuosien saatossa todenneet satoja kertoja, että voisinko edes välillä olla hiljaa. Opiskeluaikana ajauduin porukkaan, jossa puhetta riitti
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Isäni on jo vuosia kehottanut ja rohkaissut minua kirjoittamaan. Olen saanut lahjaksi muistikirjoja sekä mummin vanhan kirjoituskoneen saatesanoin: ”Voisit kirjoittaa kirjan”. Vielä silloin en ollut valmis, ja kirjaan asti on vielä valtava matka, mutta nyt olen kypsynyt ajatukselle kirjoittaa ja jakaa pohdintojani myös muille. Katsoin eilen Netflixistä Hannah Gadsbyn Nanetten. En keskimäärin pidä stan up -komiikasta, mutta tätä oli kehuttu useammastakin suunnasta ja uteliaisuus vei voiton. Yksi ajatus pysäytti minut ja osui jonnekin syvälle ytimeen: ”Ironically, I believe Picasso was right. I believe we could paint a better world if we learned how to see it from all perspectives. As many perspectives as we possibly could. Because diversity is strenght, difference is a teacher.” Olen itse havahtunut vahvasti ajatukseen perspektiiveistä ja maailman näkemisestä erilaisten silmälasien läpi viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki sai alkunsa eräästä koulutuksesta, johon osall