Isäni on jo vuosia kehottanut ja rohkaissut minua kirjoittamaan. Olen saanut lahjaksi muistikirjoja sekä mummin vanhan kirjoituskoneen saatesanoin: ”Voisit kirjoittaa kirjan”. Vielä silloin en ollut valmis, ja kirjaan asti on vielä valtava matka, mutta nyt olen kypsynyt ajatukselle kirjoittaa ja jakaa pohdintojani myös muille. 

Katsoin eilen Netflixistä Hannah Gadsbyn Nanetten. En keskimäärin pidä stan up -komiikasta, mutta tätä oli kehuttu useammastakin suunnasta ja uteliaisuus vei voiton. Yksi ajatus pysäytti minut ja osui jonnekin syvälle ytimeen: 

”Ironically, I believe Picasso was right. I believe we could paint a better world if we learned how to see it from all perspectives. As many perspectives as we possibly could. Because diversity is strenght, difference is a teacher.”

Olen itse havahtunut vahvasti ajatukseen perspektiiveistä ja maailman näkemisestä erilaisten silmälasien läpi viimeisen parin vuoden aikana. Kaikki sai alkunsa eräästä koulutuksesta, johon osallistuin. Isoa joukkoa Akaalaisia opettajia, kasvatustieteiden maistereita, työkavereita, tuttuja, suurin piirtein samaa ikäluokkaa olevia ihmisiä pyydettiin lukemaan sama pätkä tekstiä. Tekstiä, joka oli ammatillisesti kaikille tärkeää ja merkityksellistä. Tekstistä pyydettiin nostamaan esiin kolme asiaa: mielenkiintoisin sana, keskeisin virke ja itselle merkittävin lause. Sanan, virkkeen ja lauseen määritelmät eivät luultavasti olleet juuri nämä, mutta ymmärrät pointtini. Siinä lukiessani poimin tietysti itselleni mielenkiintoisimman, keskeisimmän ja merkittävimmän kohdan ja olin valmis jakamaan ajatukseni muiden kanssa. Olipa hyvä teksti, olipa mielenkiintoinen aihe, tästä syntyy hyvä keskustelu! Mutta se, mikä minut hämmensi totaalisesti, oli se, miten erilaisia kohtia tekstistä ryhmäni muut jäsenet olivat poimineet. Jouduin useampaan otteeseen palaamaan tekstiin ja etsimään heidän kohtansa, sillä en edes muistanut lukeneeni sellaista. 

Tästä hämmennyksestä on seurannut se, että olen alkanut ihmetellä elämää aivan uudella tavalla. Omat silmälasini on edelleen vankasti päässä ja ohjaavat omia havaintojani ja tulkintaani maailmasta. Mutta hetki hetkeltä vahvemmin ymmärrän sen rikkauden, mitä muiden silmälasit minulle antavat, jos vaan uskaltaudun kurkkaamaan maailmaa niiden läpi. ”Erilaisuus on opettajamme”, kuten Hannah Gadby sanoo. Jos kaikki maailman ihmiset katselisivat maailmaa samanlaisten lasien lävitse, maailma olisi merkillinen paikka. Ei olisi mitään opittavaa, kaikki olisi tässä ja nyt, juuri tällaisenaan. 

Shari Tishman kirjoittaa samasta aiheesta kirjassaan Slow looking -the art and practice of learing through observation. Hän antaa hyvin samanlaisen esimerkin havaintojen erilaisuudesta:

”At the Museum of Fine Arts in Boston, Massachusettes, a group of medical residents gathers in front of a large painting. Their purpose is to develope their observation skills through looking at art. A museum guide tells them to look closely at the painting and talk about what they see. As the conversation unfolds, the residents are surpriset to discover how differently they each interpert the painting, even though they are all drawing on the same visual clues. The experience causes them to thing anew about their own clinical practices.”

Myös oma kokemukseni saman aineiston tuottamista toisistaan hyvinkin poikkeavista havainnoista on muuttanut, ei pelkästään tapaani ihmetellä maailmaa, mutta myös vahvasti tapaani ajatella työtäni opettajana. Jos me aikuiset, opettajat, joilla voisi ajatella ammatillisesti olevan suurin piirtein saman tyyliset lasit silmillämme, koemme lyhyen tekstin hyvin eri tavalla, mitä tämä tarkoittaa lasten kohdalla? Kuinka eri tavoin lapset mahtavat nähdä ja kokea ympäröivän maailmansa. Voiko osan oppimisvaikeuksista, esimerkiksi matematiikan osalta, selittää sillä yksinkertaisella ajatuksella, että kyseinen lapsi ei tee samanlaisia havaintoja ja tulkintoja maailmasta, kuin hänen ikätoverinsa. Hän ei ehkä näe maailmaa matemaattisten lasien läpi. Hän ei ehkä tee havaintoja asioista, jotka tukisivat hänen oppimistaan. Miten ihmeessä voisin opettajana ohjata häntä näkemään? Ja miten ihmeessä voisin opettajana varmistaa, että lapset kasvavat arvostamaan omien silmälasiensa läpi näkyvän maailman lisäksi myös muiden tulkintoja samaisesta maailmasta? 

Katseen voimasta kirjoittaa blogissaan Ajattelen, siis opin myös Tiina-Maria Päivänsalo. Hän pohtii piirtäjän ja opettajan katseen eroa:

”Piirtäjä katsoo malliaan. Mutta piirtäjän katse on erilainen kuin muiden. Se on merkillinen katse, hirveän tarkka, mutta se ei arvioi kohdetta.”

Piirtäjä tekee tarkkoja havaintoja mallistaan, mutta hänen tavoitteenaan ei ole muuttaa mitään. Hän vain toteaa asioiden olevan. Tällainen katse tuntuu minusta lohdullisen vapauttavalta. Toivoisin voivani ihmisenä ja etenkin opettajana lisätä katseeseeni enemmän piirtäjän katsetta jatkuvan kehittämisen, muutoksen ja arvioinnin keskellä. 

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten sinä näet maailmasi juuri tällä hetkellä? Minkälaisiin asioihin sinä kiinnität elämässäsi huomiota? Mitä sinulta ehkä jää näkemättä ja kokematta sen takia, että silmälasisi ohjaavat havaintojasi tiettyyn suuntaan?