”We do not generally hear other people’s thinking, just the result of their thinking – an idea, an opinion, a plan. The messiness of ”what if”, ”on the other hand”, ”but I worry that”, or even just ”my gut says” all happens on the other end of the line. What the person says to us may sometimes sound like the whole story, but it is only half or much less than half of the internal conversation. ” 

-David Perkins

Lainaus on kulkenut mukanani muistikirjassani kuluneen reilun vuoden ajan ja olen pitkään pohtinut, miten voisin jakaa ajatuksen muillekin, mitä oikeastaan voisin edes sanoa, sillä siinä on mielestäni sanottu jo kaikki. Istuessani psykologin luona viime viikolla, löysin ajatuksen alun sille, miksi kyseinen pätkä on itselleni niin kovin merkityksellinen. 

Perhepäivähoitajani kutsui minua 4-vuotiaana puhekoneeksi. Veljeni ovat vuosien saatossa todenneet satoja kertoja, että voisinko edes välillä olla hiljaa. Opiskeluaikana ajauduin porukkaan, jossa puhetta riitti niin, että toiset tunsivat jäävänsä vallan vaille puheenvuoroa. Kuitenkin olen usein kokenut, että minä en tule ymmärretyksi. En sillä tavoin, kuin haluaisin. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi ja usein jää tunne, että en saa sanotuksi kaikkea, mitä sanottavana on. Turhaudun usein keskustellessani toisten kanssa. Minulla on nopea kieli, mutta vieläkin nopeampi mieli. Siinä hetkessä, kun sanon ääneen jotain, ajatukseni ovat jo askeleen tai kaksi edellä – perustelemassa edellistä, etsimässä asiaan uutta näkökulmaa tai jopa argumentoimassa omaa alkuperäistä ajatustani vastaan. Ja nopeallakaan kielellä en pysty millään sanoittamaan tätä kaikkea. Sanat ovat todellakin vain puolet, tai jopa  paljon vähemmän, kaikesta siitä, mitä ajatuksissani tapahtuu. 

Koulumaailmassa, ja miksei toki muuallakin, aihe näyttäytyy usein niin, että lapsilla on tarve löytää oikeita vastauksia. He ovat herkkiä aistimaan aikuisen kysymyksen asettelusta ne oleellisimmat vihjeet, joiden perusteella he pyrkivät vastaamaan juuri niin, kuin olettavat aikuisen heiltä odottavan. Se herkullisin “mitä jos” ja “ehkäpä sittenkin” jää helposti sanomatta. Olenkin yrittänyt löytää keinoja avata ovia myös toisenlaisille ajatuksille. Niille vähän sotkuisille ja jäsentämättömille, vielä raakileina oleville ajatuksen palasille, joita jokaiselta löytyy. Sillä niiden takaa avautuu mielestäni avain aitoon keskusteluun. Vasta sitä epävarmaa ajatusten virtaa tonkimalla voi löytyä ne osaset, jotka tekevät ajatuksesta juuri minun omani. Tehtävä ei ole helppo, enkä koe olevani siinä vielä kovinkaan vahvoilla, mutta pyrkimykseni on vahvistaa sellaista keskusteluympäristöä, jossa lapset kokisivat voivansa ja uskaltavansa jakaa ajatuksiaan myös ohi itsestäänselvyyksien. 

Saman toivoisin tapahtuvan myös meidän aikuisten maailmassa. Ja niinpä haluankin toivottaa meille kaikille rohkeutta kohdata ja etsiä sanoja omille ajatuksillemme. Niillekin, jotka alkuun saattavat tuntua typeriltä tai merkityksettömiltä. Jo itsessään ne ovat arvokkaita ja jalostamalla niistä saattaa syntyä jotain aivan uutta ja ihmeellistä.