Olen viime aikoina pohtinut paljon elinikäisen oppimisen ajatusta. Puhun siitä itse paljon ja olen aina vannonut sen nimeen. Mutta. (Kaikki ennen mutta -sanaa on bullshittiä, sanoi joku viisas ihminen joskus.) Mitä se sitten pohjimmiltaan tarkoittaa? Sitäkö, että kouluttaa itseään koko ajan enemmän? Hankkii uuden ammatin tai pätevöityy uudelleen? Vai sitä, että on avoin ja utelias maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja haluaa ymmärtää sitä ja itseään aina vain paremmin? 

Elinikäisen oppimisen puolesta puhutaan paljon nykyään joka puolella. Maailma muuttuu ja meidän on pysyttävä muutoksen mukana. Ihmisiltä odotetaan valmiutta kehittyä ja muuttua jatkuvasti. Itse olen päätynyt ajatuksissani siihen, että voidakseen oikeasti oppia ja kehittyä vielä aikuisenakin, täytyy ensin ymmärtää ja hyväksyä olevansa keskeneräinen. Lapsilta keskeneräisyys hyväksytään, heillä on lupa harjoitella ja tehdä virheitä. Heidän oppimiseensa panostetaan, heitä ohjataan ja opastetaan lempeästi eteenpäin. He saavat kokeilla, tutkia, löytää ja ihmetellä ympäröivää maailmaa. Josko vuosi vuodelta kasvaessaan lastenkin odotetaan olevan enemmän ja enemmän valmiita. Usein sortuu itsekin ajatukseen, että ”pitäisihän tuonkin jo tuo osata ja ymmärtää, kun niin monta kertaa siitä on jo puhuttu”. Aikuisena keskeneräisyyden, harjoittelun ja virheiden tekemisen hyväksyminen onkin sitten jo vaikeampaa. Ohjausta ja opastusta on vaikea antaa ja ottaa vastaan. Varsinkin, jos olet jo ”kokenut konkari”. Silloin helposti holahtaa valmiina olemisen rooliin ja kadottaa uteliaisuuden ja avoimuuden tutkailla ilmiöitä tarkasti ja uusista näkökulmista. Tämä pätee oman kokemuksen perusteella niin ammatilliseen kasvuun, parisuhteeseen kuin henkilökohtaiseen kehitykseenkin. 

Ajauduin itse muutama vuosi sitten tilanteeseen, jossa koin olevani monella tapaa valmis. Olin hankkinut kaksi yliopistotutkintoa, perustanut perheen, ostanut talon, koiran, farmariauton, työskentelin lasten kanssa ja tiesin tarkalleen, miten elämän kuului mennä. Elämä oli suorittamista, valmiiden tapojen ja tottumusten toistamista. Ja se tökki. Työ tökki. Koti tökki. Parisuhde tökki. Lapset tökkivät. Koin, että tää on niin nähty. 

On pelottavaa huomata, hyväksyä ja myöntää olevansa keskeneräinen. Ja ymmärtää ja hyväksyä samalla myös kaikkien muiden keskeneräisyys. Mutta se on samalla myös aika vapauttavaa. Monien mutkien kautta olen nyt tässä. Uudelleen uteliaana elämää kohtaan, aistit auki, mieli valppaana, innokkaana kurkkaamaan nurkan taakse. Olen valmis harjoittelemaan, tekemään virheitä, oppimaan uutta, hiomaan vanhaa, erehtymään, oivaltamaan, tutkimaan ja hämmentymään. Mitä enemmän asioita tutkin, luen ja ihmettelen, sitä paremmin ymmärrän olevani vielä kesken. Välillä se turhauttaa, mutta valtaosin se nykyään jo hymyilyttää. Toivottavasti en koskaan tulekaan valmiiksi.